Kavereita Nolla
Olen tähän asiaan törmännyt näiden perhekoti vuosien sekä myös aiempien työpaikkojen myötä hyvin monta kertaa.
Ja en malta ottaa sitä nyt täälläkin esille. Varsinkin kun ostin itselleni joululahjaksi kirjan
"kavereita nolla" lasten ja nuorten yksinäisyys kirjoittajana Niina Junttila.
Kirjassa en ole vielä päässyt kovin pitkälle, mutta aihe puhuttelee minua hyvin paljon.
Meille sijoitettujen lasten kohdalla tämä on valitettavan totta, hyvin usean kohdalla.
Kavereita nolla….
Tai muutama…
Mutta ei yhtään sydänystävää…
Voi kuinka paljon, sitä halua olisi saada kaveri, sydänystävä. Jopa niin paljon, että se kääntyy itseä vastaan. Ollaan yli innokkaita, otetaan "kiinni" miten parhaiten saadaan, mennään toisen iholle, ladataan sata tekstiviestiä yhden vuorokauden aikana, ei vaan osata olla kaverin kanssa…
Syitä on monia, tapoja on monia… ja sitä Halua saada kaveri, sitä kyllä on. Kunnes jossain kohtaa se halu on kadonnut….
Sitä tilannetta pelkään aina eniten…kun vielä on halua, niin sen kanssa on helpompi elää, siihen on helpompi antaa apua.
Mutta kun se kipinä sammuu, silloin ollaan jo hyvin herkän asian äärellä.
Itse yritän olla hyvin hereillä tämän asian suhteen. Kannustamme lapsia kaverisuhteisiin, yritämme hakea yhdessä kavereita koulun, harrastusten yms kautta. Välillä näyttää että kaikki sujuu tosi kivasti. Lapsi pääsee kaverikylään, meillekin tulee aina välillä joku leikkimään. Ja toisen kohdalla näin jatkuukin läpi meillä vietetyn ajan. Se luo toivoa ja luottamusta lapsen tulevaisuudelle. Hän osaa olla toisten kanssa, hän osaa kuunnella, hän tulee kuulluksi…hänellä on kavereita…edes se yksi.
Tilanne kun kavereita on nolla, on hyvin lohduton. Niin lohduton, että itsellekin tulee hyvin hyvin paha mieli lapsen puolesta. Miksi kukaan ei halua olla tämän suloisen lapsen/nuoren kanssa??
Totta, kyllä minä näen, että tämä lapsi on erityinen, hänellä on omat erityiset juttunsa…minä olen tottunut niihin ja ne ovat osa häntä.
Hän voi olla hyvin herkkä, hauras, haavoittuva… hänen sisäinen maailma on kaunis, mutta miten sen saisi näkyväksi, miten toinen samanikäinen näkisi sen hyvänä…
eikä niin että sen kautta häntä on helppo loukata, ivata, kiusata….
Taikka niin, että hän on hiukan liian "pirskahteleva" ;) nauru pulppuaa hersyvänä…tosin välillä ehkä väärässä paikassa…mutta onko se niin paha juttu?
Hänen puhe tulee yleensä vauhdilla, varsinkin kun hän on saanut sen "kaverin" hihasta kiinni…tekstiä tulee ja tulee… välillä täytyy oikein kokeilla sitä kaveria, puristaa hiukan kädestä, sipaista hiuksista…kun on niin kivaa että olet siinä…
Ja mitä tekee kaveri…kavahtaa, lähtee pois, ei vaan jaksa tätä..toteaa, että tosi Rasittava!
Joo minä ymmärrän, välillä hän on tosi rasittava, mutta kuitenkin niin hemmetin aito! Hän ei teeskentele, ei esitä, hän on juuri sitä mitä on…Eikö sellaisen kanssa olisi helppoa olla, saisi itsekin olla juuri sellainen kuin on??
Mutta ei kelpaa…
Näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Tilanteita, missä olisi tehnyt mieli mennä selittämään tälle kaverille, että hei; anna hänelle mahdollisuus…kun olet jaksanut hetken, niin tilanne rauhoittuu…ei ole enää niin jännää… ja sieltä takaa voi löytyä tosi kiva tyyppi, jonka kanssa voisi keksiä kaikkea hauskaa ja takaan, että elämä ei ainakaan olisi kovin tylsää ;)
Taikka kaverina hyvin herkkä nuori, joka kuulee perhosen siipien havinan, aistii iholla pienenkin tuulen vireen…osaa katsoa pientä linnunpoikasta rakastavasti…minä ainakin haluaisin näin aikuisena tällaisen kaverin. Olisi ihana yhdessä pysähtyä pienten ihmeiden äärelle, olla välillä ihan hiljaa ja silti tietäisin, että ystävä on siinä vierellä.
Huomaan, että tämä asia on todellakin hyvin lähellä minua. Ja kun asiaa oikein mietin, niin löydän sisältäni sen pienen Jaanan, joka oli lapsena hyvin hyvin herkkä, arka, hiljainen, ujo…
Ja kuinka pitkän tien olen kulkenut tähän tilanteeseen, monet oppirahat maksanut, ei ole aina ollut helppoa, kun siellä sisällä asustaa edelleen se pieni Jaana, jolla on välillä minulle asiaa… haluaa nostaa punan poskille, kun pitäisi kertoa vakuuttavasti jostain tärkeästä asiasta useammale kuulijalle.
Haluaa supista korvaan, että juuri nyt Jaana sinua katsotaan hiukan oudosti…ja aina silloin ujous nostaa päätään…
Mutta olen tyytyväinen, että sisälläni on edelleen herkkyys, ujous, arkuus…
Niiden kautta olen oppinut kuulemaan, näkemään, aistimaan näiden meidän lasten kasvukivut, haparoinnit, epäröinnit, ilon asiat ja tämän yksinäisyyden.
Tämä on asia mikä on meidän kaikkien lähellä. Ihan varmasti jokainen tuntee henkilön joka on yksin. Kuinka arka paikka yksinäisyys on, siitä ei haluta puhua, eikä sitä kuulutella ilmoille…
Mutta toivoisin, että lapsen ja nuoren yksinäisyyteen pystyttäisiin puuttumaan ja ottamaan sen vakavasti. Ja tällä tarkoitan nyt kavereiden puutetta.
Kenenkään ei kuulu olla yksin, yksinäisyys satuttaa ja pitkällä tähtäimellä vaikuttaa koko elämään…aiheuttaen jopa peruuttamattomia seurauksia.
Tänään mentiin nyt hiukan erilaisilla tunnelmilla. Toivottavasti kukaan ei pahastunut. Ja olisi kiva kuulla teidän mielipiteitä tästä asiasta…?
Muuten tuvalla kaikki hyvin :)
mitänyt pikkasen pakkasta ja varpaat helskutin jäässä
mutta hyvin täällä pärjäillään
kuulemisiin
jaana
Tämä asia on monelle lapselle ja nuorelle kipeä paikka. Asiasta ei olla paljoa puhuttu yleisellä tasolla - julkisuudessa, koulumaailmassa, päiväkodeissa. Ehkä tällekin asialle tarvittaisiin omat "lähetyssaarnaajansa", niinkuin esim. kiusaamisasiaan on jo tullut.
VastaaPoistaEdes yhden hyvän ystävän olemassaolo vaikuttaa niin moneen: itsetuntoon, minäkuvaan, turvallisuudentunteeseen, luottamukseen, että yhdessä elämästä selvitään, vaikka välillä olisi vaikeuksiakin.
Aletaanko, Jaana, pitää ääntä tästä asiasta?
Kiitos Sirkku kommentistasi!
Poistajuuri noin se on, että yksikin hyvä riittää..niin meillä aikuisillakin..
kyllä minä luulen, että tästä vois puhua toistekin, on tämä sellainen asia, minkä kanssa hyvin moni lapsi, nuori, aikuinen..ja kasvattaja kamppailee
..ja mikä vaikeinta kun toisen puolesta tätä elämää ei voi elää, mutta auttaa voi :)
Olipa kaunis kirjoitus! Kannatan Sirkun ehdotusta!
VastaaPoistaKiitos Ahti!
PoistaYritetään pitää asiaa yllä :)
Erilainen mutta tärkeä teksti. Nuoret ovat niin toisenlaisia kuin aikuiset, itse kukin hakee silloin vielä arasti ja epävarmasti itseään, ehkä siksi ei osata tai haluta sietää erilaisuutta. Se on surullista. Mutta kyllähän kaikkeen on poikkeus, tähänkin! Kunpa yksinäisille löytyisi ne poikkeuskaverit.
VastaaPoistaSiinäpä se juttu on, kun sitä erilaisuutta on niin vaikea ymmärtää..ja pelko että tulee myös itse jotenkin leimatuksi on kova..
PoistaSitä minäkin aina toivon ja toivon :)
Olipa koskettava, ajatuksia ja tunteita herättävä kirjoitus. Itse päiväkodissa työskentelevänä huomaan tätä yksinäisyyttä lähes päivittäin. On lapsia, jotka ei kerta kaikkiaan uskalla hakeutua toisten lasten seuraan ja toisaalta niitä, jotka käyvät kiinni rajusti ja yrittävät näin tulla hyväksytyiksi kaveriporukkaan. Itse mietin aina miten paljon tähän vaikuttaa pelikonsolit ja älypuhelimet, joita ostetaan jo pienille, alle kouluikäisille lapsille. Miten ihmeessä ne lapset oppii sosiaalista kanssakäymistä jonkunsortin ruutua katsellessa ja näpyttäessä??? Kirsi
VastaaPoistaKiitos Kirsi
PoistaJuuri noin se menee..kaveriporukkaan kuulumisessa on niin monta mallia..ja kaikki ei ole niitä kaikkein hyväksytyimpiä..
Sekin on oma tekijänsä, miten ja mistä sen mallin oppii ja saa. Meillä oli välillä sellainenkin sääntö, että peliaikaa sai suhteessa kaverin kanssa vietettyyn aikaan…no ei se sitten niin helppoa ollut kun ei ollut sitä kaveria :(
Voi Jaana <3 Kuinka tärkeästä ja itsellenikin tutuksi tulleesta aiheesta postasit. Olen Niin samaa mieltä kanssasi. Itsekin sijaisäitinä vaikkakin lyhytaikaisena, olen tärmännnyt samoihin "ongelmiin" meidän nuorten osalta. Surullista ja sydäntä särkevää...
VastaaPoistat. Satu
Kiitos Satu
PoistaNiin se on hyvin surullista ja kovasti haluaisi auttaa, mutta päätään on saanut hakata seinään monta kertaa :) mutta periksi ei saa antaa :)
Olipa hieno kirjoitus. Pisti hiljaiseksi.
VastaaPoistaKiitos !
PoistaTodella hyvä kirjoitus. Tärkeä aihe ottaa esille. t. Sijaisäiti
VastaaPoistaKiitos !
PoistaKiitos tästä kirjoituksesta.
VastaaPoistaTosi tärkeä asia!
Kiitos!
PoistaOlet oleellisen äärellä Jaana. Vanhempi (tai sijaisvanhempi) voi vain yrittää antaa ideoita lapselle tai puskea häntä mukaan harrastuksiin ja tapaamaan uusia tyyppejä. Jonkun sattuman kautta saattaa se hyvä yksi ainoa kaveri löytyä. Yksi hyvä kaverinlöytymiskeino on erilaiset leirit, missä niihin kavereihin pääsee tutustumaan paremmin viikon aikana, kun eletään samoissa oloissa ja puuhataan aamusta iltaan yhdessä. Siellä yleensä lapselle tai nuorelle selviää, että päällisin puolin outokin tyyppi voi olla todellisuudessa ihan loistava kaveri.
VastaaPoistaKiitos !
PoistaSitä täällä on tehty välillä ihan väsyksiin asti :) ja juuri kun luulet, ett kyllä se tästä, niin sitten löytää lapsen omasta huoneesta murjottamasta "kun sielläkin mua kiusataan" "kun siellä partiossa kukaan ei halua olla mun kans"
voi että taas harmittaa kaikkien puolesta…ja eteenpäin on vaan mentävä…onneksi tällainen iso perhe kuin meillä antaa jo itsessään niitä hyväksymisen tunteita, kun lapset ovat läheisiä toisilleen ja täältä aina löytyy kyllä kaveri..mutta se ei silti loppupeleissä riitä…Leirit on kyllä koettu hyväksi, sellaisten lasten kohdalla, jotka voi sinne laittaa :) Sitä minä kans jotenkin peräänkuulutan, että nämä hieman erilaiset saisivat myös mahdollisuuden tulla nähdyksi ja että heidät juuri löydettäisiin ja joku voisi todeta, että sinä olet kiva kaveri :)
Kiitos Jaana niin ajankohtaisesta aiheesta. Emme voi antaa lapselle kavereita. Vanhemapana teemme kaikkemme sellaisen mahdollistumiseksi. Jos lapsi ei sellaista löydä, niin ei. Meidän poika kulki elämää yhtämatkaa seurakunnan kerhosta saakka alakoulun loppuun samojen poiken kanssa. Yläkouluun luokat sekoitettiin. Nyt murrosikäisenä uusien kaversuhteiden luominen ei ole niin yksinkertaista. Yksin ollaan. Mikään harrastus, leiri tms ei kiinnosta kun ei ole ketään kaveria kenen kanssa mennä, yksinoleminen pelottaa. Sit ollaan kotona, aina. Miten äitinä auttaa??
VastaaPoistaT Lea
Kiitos itsellesi :)
Poistanäin se on, kaikkensa sitä tekee..välillä vaan mikään ei auta…ja sittenkin vielä yrittää auttaa..sellasisia me vanhemmat olemme :)
juuri tuon olen kanssa huomannut tosi isona riskinä yläkouluun siirtyminen, varsinkin pojat ovat hiukan vielä jäljessä…ainakin osa..tätä kehittymistä lapsesta nuoreksi ja siinä vaiheessa on helppo pudota toisten kelkasta. Tunnistan juuri noita ajatuksia, sitten ollaan kotona ja yksinoleminen pelottaa..taikka turvataan liikaa vanhempiin, sisaruksiin yms..minullakaan ei ole valitettavasti tähän antaa mitään suurempaa neuvoa, ainoa mitä voimme tehdä olla läsnä, kuunnella ja olla valppaina jos yksinäisyys alkaa käydä ahdistavaksi..silloin tarvitaan muita apuja
voimia teille sinne ja toivotaan, että jostain löytyy vaikka se kiva tyttö ;) joka tulee ja vie mukanaan...
Kiitos Jaana koskettavasta ja tärkeästä kirjoituksesta! Mutta, niinpä niin, taas oli yksi, joka meni siitä yli mistä aita oli matalin. Tämäkin asia on älypuhelinten ja pelikonsoleiden syytä. Tätä vähän kritisoin (toki ymmärrän ja tiedän niiden sudenkuopat) olen melkein 5-kymppinen nainen ja olen aina ollut se jolla ei ole kavereita eikä ystäviä. Tutustun helposti ihmisiin, mutta se tuttavuuden syventäminen ystävyydeksi on aina ollut hankalaa, olen varmaankin se liikaa iholle käyvä tyyppi. Vanhemmiten olen tiedostanut asian ja tietoisesti pyrkinyt muuttamaan tapojani ja ilmeisesti joutunut ojasta allikkoon. Minä en voi syyttää älypuhelimia, meillä ei ollut edes lankapuhelinta kun olin pieni enkä voi syyttää pelikonsoleitakaan, niitä ei ollut keksittykään silloin vielä. Eikä meillä ollut kyllä muitakaan pelejä, korttipakka ilmestyi sitten jossain vaiheessa ja sillä pelasin pasianssia tai Maijaa jos sain pelikaverin.
VastaaPoistaKaikki on kai siten television syytä, se meillä oli, mustavalkoinen, josta näkyi yksi kanava. Äiti näytti kellosta miten kellon viisareiden pitää olla kun lastenohjelmat alkavat, puoli kuusi illalla, äiti ja isä olivat navatassa siihen aikaan.Siellä minä sitten istuin ja katselin Noppaa.
Meitä ilman kaveria-lapsia on ollut aina,mutta ennenvanhaan perheet olivat isoja eivätkä vanhemmat töiltään ehtineet huomata lasten kaveriongelmia. Toisaalta oman lapsen kohdalla (jolla on sama ongelma kuin minulla) olen huomannut, että evoluutio on tehnyt tehtävänsä myös lasten kaverisuhteissa. Minun lapsuudessa tytöt kulkivat pareittain bestiksen kanssa, mutta pojat olivat isossa porukassa. Toki heillä oli jonkinlainen nokkimisjärjestys, mutta kaikki sopivat porukkaan. Tänä päivänä tytöt kulkevat edelleen pareittain ja niin kulkevat pojatkin. Harvoin näkee isoa poikaporukkaa yhdessä leikkimässä, vaan kuljetaan pareittain nenä puhelimessa kiinni.
t. Tiina
Kiitos Tiina sinulle, että kerroit meille omasta kokemuksestasi..se on aina kaikkein arvokkainta
PoistaYmmärrän mitä tarkoitat, minäkin myönnän että välillä syytän niitä laitteita vähän joka asiasta..mutta yksinäisyyttä ne tuskin aiheuttavat…enemmänkin lievittävät sitä sekä hyvässä että pahassa…ja tietysti riippuvuus on ihan oma ongelmansa, mikä kanssa aiheuttaa yksinäisyyttä ns. normielämästä
Muistan itsekin hyvin tuon ajan, pienentilallisen tyttönä, samanikäisiä taidetaan olla ;) kun vanhemmat oli navetalla ja jäin mummun kanssa katsomaan tölkkäriä, ja sitä sitten katsottiin oikein huolella, kun mummo oli riippuvainen siitä :) minä siinä tapitin vieressä…
Empä usko silti, että tv meistä on tehnyt sellaisia mitä olemme :) siihen vaikuttaa varmasti niin moni seikka, luonne..kasvuympäristö..perintötekijät..erilaiset sairaudet, kuten adhd, mielenterveysongelmat..no kyllä näistä on paljon kirjoitettu…
itse olen huomannut, että jos lapsella on adhd vaikkakin lääkityksellä hoidettu, niin se vaikuttaa kyllä kaveripiirissä, valitettavasti..
Mutta juuri noinhan se menee ja on mennyt..hyvä huomio :) nyt kaikki on niiden bestisten kanssa, ja siihen ei kyllä kolmas osapuoli passaa ei sitten millään…ja voi sitä kellä ei sitä bestistä ole…
Mutta uskon ja toivon, että teidän elämässä on myös kans paljon niitä pieniä ilonpisaroita, joiden kautta voi käsitellä tätä kipeämpääkin asiaa..niinkuin meilläkin näiden lasten kanssa..
Ja ainahan voi tapahtua se pieni juttu, että jostain kuitenkin löytyy se oikea ihminen oikeaan paikkaan, joilla synkkaa yhdessä…myös aikuisilla :)
Ilonpisaroita teille sinne lähettelen :)