Olen tänään tutkiskellut itseäni, miettinyt syntyjä syviä.
Välillä on hyvä pysähtyä perusasioiden äärelle. Nauttia siitä mitä meillä on, haaveilla hiukan ja antaa itselle luvan olla vaan.
Ilmassa on myös apeuden hippusia, ikävän tunteita ja luovuttamisen vaikeutta.
Luovutanhan huomenna oman esikoiseni Suomen armeijan palvelukseen.
Juurihan hän oli pieni, leikki autoilla, aloitti koulun ja nautti pikkupojan vapaasta elämästä. Nytkö jo on se hetki kun minun täytyy luovuttaa hänet maailmalle, antaa muiden huostaan..
Toivon että maailma kohtelee hyvin ja taivaan isä suojelee.
Toivon myös, että hän kantaa mukanaan sitä elämän viisautta, mitä olemme häneen valaneet, luottaa itseensä ja tietää missä on tuki ja turva kun sitä tarvitsee.
Näiden pohojosen kuvien myötä kiitän ihanista kommenteistanne ja toivotan Hyvää alkavaa arkea missä sitten ikinä olettekin :)
jaana
Tiedän tunteen...kaksi poikaa on käynyt armeijan. Haikeaa, mutta kaikki menee hyvin, uskon niin. Taivaan Isään luottaen ja pojalle tarvittaessa tukea antaen hän itsenäistyy ja aika menee nopeammin kuin uskotkaan. Enkeleitä <3
VastaaPoistaLuulenpa, että sulla on poika kotona harva se viikonloppu :D
VastaaPoistaIhania kuvia, varsinkin nuo pari viimeistä, hrrrr...
Onneksi äitien tuntosarvet on herkkiä. Armeija-aikana nuoret miehet tarvitsevat paljon kuuntelemista ja kannustamista. Siunausta armeijamiehelle, tämän vanhemmille ja sisaruksille.
VastaaPoista(Nuo kuvat tekee mielelle hyvää)
Minulla vasta ensi tammikuussa astelee armeijan riveihin esikkoni. HAikeaahan se on luopua...
VastaaPoistaVoimia sinulle kestää sitä äidin ikävää.
KAuniita kuvia!
ALkavaan viikkoosi paljon hyvyyden hippusia!
Olen käynyt blogiasi lukemassa, mutta nyt kommentoinkin. Mukavasti kirjoitat teidän perheen arjesta! Voih, voin kuvitella tunteen kun pitää lapsi luovuttaa maailmalle.. niin ne lentää pesästään.
VastaaPoistaNiin se aika vaan menee, minulla oli samat fiilikset pari vuotta sitten kun tytär muutti omilleen. Suru iski vasten kasvoja siinä vaiheessa kun menin hänen tyhjään huoneeseensa, itkuhan siinä pääsi, vollotin oikein sydäntäsärkevästi, mieheni ei oikein ymmärtänyt.
VastaaPoistaAika kultaa muistot, nyt en enää haluaisikaan häntä kotiin asumaan, huomaan...
Ei ole enää vaatemyttyjä joka paikassa, ruoka-astioita vaatekaapissa homeisena etc...Ja kun hän tulee kotiin käymään niin on niin ihanaa olla hänen kanssaan kun ei ole ainaisia riitoja siivoamisesta sun muusta, kotiintuloajoista etc...
Tsemppiä sinulle, ymmärrän todella miltä sinusta tuntuu.
Oi miten kauniita kuvia. Niin rauhallinen tunnelma, että näiden äärellä voikin mietiskellä syntyjä syviä.
VastaaPoistaOnneksi sieltä armeijasta pääsee lomille, että eihän se poika mihinkään katoa :). Vaikka niinhän se on, että lapsen elämäntien etapit aina äidin mielen herkistää. Miulla kokemusta vasta eskariin lähdöstä :D ja sekin tuntui haikeelle vaikka hieno juttuhan se oli.
Voimia! Haikeus liittyy luopumiseen, ajanjakson päättymiseen, joka ei enää palaa. Vaan onneksi uusi alkaa, eikä poika mihinkään lopullisesti katoa! Hän on mukana vain vähän eri lailla ja eri rytmissä kuin ennen.
VastaaPoistaVaikka tämä ei nyt yhtään lohduta: kai se on parempi että poikanen lähtee ajallaan pesästä kuin asuisi siellä vielä kolmekymppisenä... Ainakin tyttöjen mielestä ;-)
Haikeita aikoja elät. Onneksi muutama lapsi jää vielä kotiin:) Päivät täyttyy heidän jutuistaan. Ja onneksi on kännykät ym. niin voitte pitää yhteyttä ja nähdä lomilla.
VastaaPoistaMissä päin mökkinne on?
Terkut pohjoisesta; Kalamuija
Minulla oli tänään maanantaina myös "luopumispäivä." Nuorimmainen,kylläkin jo 27v,lähti ainakin puoleksi vuodeksi Ranskaan opiskelemaan.Kotona ei kyllä ole asunut enää vuosiin, mutta siltikin, muuttaa nyt vieraaseen maahan näinä aikoina kun on niin levotonta elämää,terrorismia ja kaikkea...
VastaaPoistaMuistui myös mieleeni blogiasi lukiessani aika jolloin esikoinen lähti armeijaan 80-luvun puolivälin tienoilla.Se hetki tuntui niin ahdistavalta ja surulliselta.Varmaan samanlaiselta,kuin sinulla nyt.
Sen voin sanoa,poikasi on useasti kotona käymässä ja luultavasti aina sama pyyntö "oisko sulla äiti vähän antaa rahaa?"
En tiedä nykypäivärahojen suuruutta,mutta 25v sitten ne ainakin oli pienet.
-MUR-MUR-
Hyvät eväät on varmasti poika saanut kotoa ja pärjää armeijassa. Kunhan kotona odottaa hyvä ruoka, niin viikonloput on pelastettu. Vaikka minun poikani vasta kuuden vanha, oli jo eskariin saattaminen liikuttavaa. Niin ne kasvaa ja lähtee kohtaamaan uusia asioita, ilman vanhempiaan.
VastaaPoistaKiitos ihanista kommenteistanne!
VastaaPoistaOlen lueskellut niitä kyyneleet silmissä, kummasti se haikeus iski vasta todenteolla nyt nukkumaan mennessä.
Päivät menee rivakasti lasten kanssa, ei siinä paljoa ehdi ajattelemaan..hyvä niin..mutta joskushan ne tunteet on ulos päästettävä. Sitten helpottaa kun on hetken saanut kyynelehtiä..
Niin eihän lapsi minnekään katoa, mutta kun on niin tottunut pitämään kaikki tässä lähellä..
Yksi sijaislapsi meiltä on lähtenyt jo maailmalle pari vuotta sitten.
Tuli meille 11-vuotiaana. Siinä sitä ehti jo kiintyä ja oppia toisen tuntemaan. Kyllä oli kova paikka, kun kunta ei enää jatkanut edes jälkihuoltoa meillä vaan neidon oli muutettava omilleen. Ajattelivat, että kun on yo, niin pärjää kyllä..hyvänen aika..18vuotias raakile!
No tulemme aina olemaan hänen isä ja äiti ja olemme yhteydessä ja autamme ja tuemme. Sanoin juuri miehelleni yhtenä päivänä, että voi kun saatais kohta häät ja saisit saattaa neidon alttarille..onhan se biologinen isäkin olemassa, mutta hyvin hyvin vieras..
Tällaisia mietteitä nukkumaan mennessä..
niin ja tuli sieltä viesti: hyvin täällä menee, elä turhaan ressaa :))
Vähän vastauksia:
VastaaPoistaYökukkujapa hyvinkin :D
Teen iltatyötä, lähden yleensä kahden aikoihin kotoa, joten rytmi on sen mukainen...
Ottaen huomioon, että blogini on ollut auki vasta n. kuukauden, on siellä n. 50-70 kurkkausta päivässä, en tiedä olisinko jo ihan masentunut ilman tiedostoja, kommetteje tulee kuitenkin sen verran vähän :DD (no tuskin sentään)
Viihdyttävää hommaaa tämä on kaikkinensa!!!