Kavereita Nolla
Olen tähän asiaan törmännyt näiden perhekoti vuosien sekä myös aiempien työpaikkojen myötä hyvin monta kertaa.
Ja en malta ottaa sitä nyt täälläkin esille. Varsinkin kun ostin itselleni joululahjaksi kirjan
"kavereita nolla" lasten ja nuorten yksinäisyys kirjoittajana Niina Junttila.
Kirjassa en ole vielä päässyt kovin pitkälle, mutta aihe puhuttelee minua hyvin paljon.
Meille sijoitettujen lasten kohdalla tämä on valitettavan totta, hyvin usean kohdalla.
Kavereita nolla….
Tai muutama…
Mutta ei yhtään sydänystävää…
Voi kuinka paljon, sitä halua olisi saada kaveri, sydänystävä. Jopa niin paljon, että se kääntyy itseä vastaan. Ollaan yli innokkaita, otetaan "kiinni" miten parhaiten saadaan, mennään toisen iholle, ladataan sata tekstiviestiä yhden vuorokauden aikana, ei vaan osata olla kaverin kanssa…
Syitä on monia, tapoja on monia… ja sitä Halua saada kaveri, sitä kyllä on. Kunnes jossain kohtaa se halu on kadonnut….
Sitä tilannetta pelkään aina eniten…kun vielä on halua, niin sen kanssa on helpompi elää, siihen on helpompi antaa apua.
Mutta kun se kipinä sammuu, silloin ollaan jo hyvin herkän asian äärellä.
Itse yritän olla hyvin hereillä tämän asian suhteen. Kannustamme lapsia kaverisuhteisiin, yritämme hakea yhdessä kavereita koulun, harrastusten yms kautta. Välillä näyttää että kaikki sujuu tosi kivasti. Lapsi pääsee kaverikylään, meillekin tulee aina välillä joku leikkimään. Ja toisen kohdalla näin jatkuukin läpi meillä vietetyn ajan. Se luo toivoa ja luottamusta lapsen tulevaisuudelle. Hän osaa olla toisten kanssa, hän osaa kuunnella, hän tulee kuulluksi…hänellä on kavereita…edes se yksi.
Tilanne kun kavereita on nolla, on hyvin lohduton. Niin lohduton, että itsellekin tulee hyvin hyvin paha mieli lapsen puolesta. Miksi kukaan ei halua olla tämän suloisen lapsen/nuoren kanssa??
Totta, kyllä minä näen, että tämä lapsi on erityinen, hänellä on omat erityiset juttunsa…minä olen tottunut niihin ja ne ovat osa häntä.
Hän voi olla hyvin herkkä, hauras, haavoittuva… hänen sisäinen maailma on kaunis, mutta miten sen saisi näkyväksi, miten toinen samanikäinen näkisi sen hyvänä…
eikä niin että sen kautta häntä on helppo loukata, ivata, kiusata….
Taikka niin, että hän on hiukan liian "pirskahteleva" ;) nauru pulppuaa hersyvänä…tosin välillä ehkä väärässä paikassa…mutta onko se niin paha juttu?
Hänen puhe tulee yleensä vauhdilla, varsinkin kun hän on saanut sen "kaverin" hihasta kiinni…tekstiä tulee ja tulee… välillä täytyy oikein kokeilla sitä kaveria, puristaa hiukan kädestä, sipaista hiuksista…kun on niin kivaa että olet siinä…
Ja mitä tekee kaveri…kavahtaa, lähtee pois, ei vaan jaksa tätä..toteaa, että tosi Rasittava!
Joo minä ymmärrän, välillä hän on tosi rasittava, mutta kuitenkin niin hemmetin aito! Hän ei teeskentele, ei esitä, hän on juuri sitä mitä on…Eikö sellaisen kanssa olisi helppoa olla, saisi itsekin olla juuri sellainen kuin on??
Mutta ei kelpaa…
Näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Tilanteita, missä olisi tehnyt mieli mennä selittämään tälle kaverille, että hei; anna hänelle mahdollisuus…kun olet jaksanut hetken, niin tilanne rauhoittuu…ei ole enää niin jännää… ja sieltä takaa voi löytyä tosi kiva tyyppi, jonka kanssa voisi keksiä kaikkea hauskaa ja takaan, että elämä ei ainakaan olisi kovin tylsää ;)
Taikka kaverina hyvin herkkä nuori, joka kuulee perhosen siipien havinan, aistii iholla pienenkin tuulen vireen…osaa katsoa pientä linnunpoikasta rakastavasti…minä ainakin haluaisin näin aikuisena tällaisen kaverin. Olisi ihana yhdessä pysähtyä pienten ihmeiden äärelle, olla välillä ihan hiljaa ja silti tietäisin, että ystävä on siinä vierellä.
Huomaan, että tämä asia on todellakin hyvin lähellä minua. Ja kun asiaa oikein mietin, niin löydän sisältäni sen pienen Jaanan, joka oli lapsena hyvin hyvin herkkä, arka, hiljainen, ujo…
Ja kuinka pitkän tien olen kulkenut tähän tilanteeseen, monet oppirahat maksanut, ei ole aina ollut helppoa, kun siellä sisällä asustaa edelleen se pieni Jaana, jolla on välillä minulle asiaa… haluaa nostaa punan poskille, kun pitäisi kertoa vakuuttavasti jostain tärkeästä asiasta useammale kuulijalle.
Haluaa supista korvaan, että juuri nyt Jaana sinua katsotaan hiukan oudosti…ja aina silloin ujous nostaa päätään…
Mutta olen tyytyväinen, että sisälläni on edelleen herkkyys, ujous, arkuus…
Niiden kautta olen oppinut kuulemaan, näkemään, aistimaan näiden meidän lasten kasvukivut, haparoinnit, epäröinnit, ilon asiat ja tämän yksinäisyyden.
Tämä on asia mikä on meidän kaikkien lähellä. Ihan varmasti jokainen tuntee henkilön joka on yksin. Kuinka arka paikka yksinäisyys on, siitä ei haluta puhua, eikä sitä kuulutella ilmoille…
Mutta toivoisin, että lapsen ja nuoren yksinäisyyteen pystyttäisiin puuttumaan ja ottamaan sen vakavasti. Ja tällä tarkoitan nyt kavereiden puutetta.
Kenenkään ei kuulu olla yksin, yksinäisyys satuttaa ja pitkällä tähtäimellä vaikuttaa koko elämään…aiheuttaen jopa peruuttamattomia seurauksia.
Tänään mentiin nyt hiukan erilaisilla tunnelmilla. Toivottavasti kukaan ei pahastunut. Ja olisi kiva kuulla teidän mielipiteitä tästä asiasta…?
Muuten tuvalla kaikki hyvin :)
mitänyt pikkasen pakkasta ja varpaat helskutin jäässä
mutta hyvin täällä pärjäillään
kuulemisiin
jaana
